”Perkele, tässä ei virret auta”

Nämä sanat sanoi Juho Kusti Paasikivi lähtiessään viimeistä kertaa rauhanneuvotteluihin Moskovaan Talvisodan alla. Helsingin asemalaituri oli täynnä saattoväkeä, joka aloitti virren ”Jumala ompi linnamme…”., kun valtuuskunta nousi Moskovan junaan. Paasikivi oli realisti, hän tiesi, että aseet ja divisioonat ratkaisevat. Siksi hän äreään tyyliin tokaisi tämän lauseen, kun valtuuskunta oli junassa. Hän oli oikeassa, aseet puhuivat 105 päivää, ja sitten ne vaikenivat.

Talvisodan loppuessa Suomen tilanne oli kuolettavan vaarallinen. Mannerheim antoi kolme päivää aikaa hyväksyä kovat rauhanehdot. Sen jälkeen armeija romahtaisi. Venäläiset olivat hyökänneet Viipurinlahden yli ja katkaisseet Helsinkiin menevän maantien. Karjalankannaksen joukot olivat jäämässä valtavaan mottiin. Kannaksella venäläiset jatkoivat hyökkäystään mm. Äyräpäässä. Laatokan pohjoispuolella, Pitkärannassa oli valtava ”motti”, jota huollettiin Laatokan kautta. Se oli vahvistunut niin paljon, että siellä valmisteltiin ulosmurtoa ja hyökkäyksen jatkamista Kannaksen puolustajien selustaan. Kollaalla venäläisten paine kasvoi koko ajan, ja rintama uhkasi murtua. Sotilaallisesti Suomen tilanne oli kestämätön.

Tykistön ammukset olivat lopussa, ja jopa kiväärinpatruunoista alkoi olla pulaa. Kaikki asekuntoiset miehet olivat taistelussa eikä reservejä enää ollut.

Käytännössä Suomen armeija oli taistelunsa taistellut. Loppu oli tulossa.

 

Neuvostoliiton puolelta näytti kuitenkin siltä, että Suomi kestäisi. Siellä ei tiedetty asioiden todellista laitaa, koska Suomen armeija taisteli edelleen, eikä näyttänyt millään luovuttavan. Armeijan kestäminen oli perusedellytys rauhalle.

Väinö Tanner (selin) ja J.K.Paasikivi
lähdössä Moskovaan neuvottelemaan Talvisodan alla. (Kuva, SA-arkisto)

Neuvostoliiton ulkopoliittinen asema oli muuttunut erittäin heikoksi. Saksa oli alussa hyväksynyt ja tukenut Neuvostoliiton hyökkäystä. Hitler kuitenkin päätti hyökätä itään, ja Suomi nähtiin mahdollisena liittolaisena. Niinpä Saksa alkoi alkuvuodesta 1940 tukea Suomea, ja Stalin huomasi sen. Oli pelättävissä, että Saksa saattaa tulla mukaan sotaan Suomen tueksi. Sitä Stalin ei halunnut, koska tiesi armeijansa heikkouden. Se ei ollut valmis sotaan, sen oli taistelu Suomea vastaan osoittanut.

Englanti ja Ranska puolestaan lupasivat Suomelle apua 100 000 sotilasta, jos Suomi ei tee rauhaa Neuvostoliiton kanssa. Heidän näkökulmastaan katsoen Neuvostoliitto ja Saksa olivat liittolaisia, kun olivat solmineet ns. Ribbentropp-sopimuksen. Oli heidän kannaltaan järkevää pitää Neuvostoliitto sodassa Suomen rintamalla ja tukea Suomea jatkamaan taistelua. Apujoukot piti laskea maihin Narvikiin ja tuoda rautateitse Ruotsiin ja edelleen Suomeen. Todellisuudessa länsivaltojen tarkoitus oli miehittää Pohjois-Ruotsin malmikaivokset ja estää raudan vienti Saksaan. Saksa kävi sotaansa koko ajan Ruotsin raudalla. Suomeen asti olisi tullut vain joukkojen rippeitä.

Venäläiset ja suomalaiset tiesivät lännen todellisen aikeen. Stalin pelkäsi kuitenkin, että saattaisi joutua sotaan lännen kanssa, jos joukkoja tulisi Suomeen asti.  Sitä ei haluttu, koska Saksa oli todellinen vihollinen, ei länsivallat. Neuvostoliittoa uhkasi kaksi sotaa ja siksi piti saada äkkiä loppumaan heikosti sujuva sota Suomea vastaan. Suomenkin piti saada sota loppumaan, koska romahdus uhkasi. Molemmille rauha oli nyt sopiva. Neuvostoliitto tuskin olisi rauhaa tarjonnut, jos Stalin olisi tiennyt Suomen armeijan tilanteen. Onneksi hän ei tiennyt ja aseet vaikenivat 13.3.1940. Kunnia talvisodan veteraaneille, se sen ansaitsevat.

Teksti Eero Paavola